Taloudellinen itsenäisyys


Milloin virallinen Suomi herää lopullisesti globaalista ruususen unestaan huomaamaan että historia ei ole sittenkään loppunut? Viittaan tässä Francis Fukuyaman kuuluisaan väitteeseen jonka mukaan läntinen liberaali-demokratia osoittautui voittajaksi ideologioiden liigassa, kun Neuvostoliitto hajosi -80 luvun lopussa. Mutta väite osoittautui epätodeksi viimeistään Ukrainan kriisin ravisuttaessa geopoliittisia mannerlaattoja. 

Kriisi lienee vain oireellinen, pinnan alla oli kytenyt jo pitkään. Ja nyt näyttää siltä että vastakkainasettelu on entistäkin jyrkempi, tosin vaikeampi hahmottaa. Perinteinen kommunismi vs. kapitalismi asetelma ei enää kuvaa nykyisiä rintamalinjoja, oikeisto ei ole enää sitä mitä se on ollut joskus, ei myöskään vasemmisto. Välillä tuntuu siltä että kumpikin puoli puhaltaa yhteiseen hiileen: halpatyövoimaa on tuotettu maahamme vasemmiston suosiollisella avustuksella, suomalaisen työväenluokan vahingoksi. Vasemmistolle on osoittautunut tärkeämmäksi vaalia ja edistää globaalia tasa-arvoa kuin ajaa äänestäjiensä etua. Mutta ehkä liberaalit toivovat että tämä ongelma häviää viimeistään silloin kun maahanmuuttajamassat vahvistuvat siinä määrin että saavat omat edustajansa vallan kahvaan? Ja silloin suomalaisesta työväenluokasta tulee paarialuokka omassa maassaan, myös niitten puolueitten avustamana jotka ovat kasvattaneet polittisen voimansa työväestön avulla.

Väitän että tämä prosessi on täysin tietoista, joskin kulissien takaista, toimintaa. Olen keskustellut eräänkin maahanmuuttajan kanssa joka ei osannut sanaakaan suomea, ja silti miehelle oli myönnetty Suomen kansalaisuus. Uskon että tämmöisillä toimilla pyritään osittain kasvattamaan tiettyjen puolueiden äänestäjäkuntaa, onhan selvää että harvempi maahanmuuttajista äänestää persuja. Parlamentaarista demokratiaa siis hyödynnetään varsin epädemokraattisella tavalla. Ehkä niinsanotut demokraattiset instituutiot ovatkin olemassa vain estääkseen aidon demokratian toteutumisen?

Mutta palatakseni rajalinjoihin, yksi helppo tapa hahmottaa vastakkainasettelua on globalistit vs. kansallismieliset. Ei ehkä täysin kohdillaan, mutta riittävän tarkka jotta saadaan hieman valoa ongelmaan. Koko idea historian loppumisesta pyrki häivyttämään kilpailevien ideologioiden lisäksi myös kansallisvaltion käsitteen, siirtämään sen pysyvästi historian roskakoriin. Jotta seuraavat sukupolvet kadottaisivat kansallisen identiteettinsä ja saisivat tilalle jotain muuta, eurooppalaisen, maailmankansalaisen identiteetin. Kuten Alexander Stubb(ylpeänä?) totesi julkisesti olevansa enemmän eurooppalainen kuin suomalainen. Mikäli prosessi saavuttaa päämääränsä niin globalistien hellimät käenpoikaset tunkevat omat poikaset pesästä, ja silloin ne jotka haluavat pitää kiinni identiteetistään eivät ole enää kansalaisia. Tästä eräskin toimittaja kirjoitti aikoinaan näin: "Nykyisin kansalaisuus ei ole itseisarvo, se ansaitaan." Ansaitaan luopumalla identiteetistään. 

Koska kuitenkin on käynyt ilmeiseksi että historia ei loppunutkaan, niin globalisaatio on vienyt meidät törmäyskurssille, sillä kaikki eivät halua omaksua uutta identiteettiä. Ei vaikka henkilökohtainen hyvinvointi kärsisi siitä. Monille identiteetistään luopuminen on liian kova hinta hyvinvoinnista. Ehkä globalistit eivät osanneet riittävästi huomioida tämänkaltaisia tekijöitä rajatonta maailmaa visioidessaan?

Miksi sitten globalismille on niin olennaisen tärkeää että ihmiset saadaan luopumaan alkuperäisistä identiteeteistään? Ehkä pienen vihjeen taustalla vaikuttaviin tekijöihin tarjoaa tämä hivenen muokkaamani lainaus Naomi Kleinin teoksesta Tuhokapitalismin nousu: "Jotta luotaisiin uusia mahdollisuuksia yhdysvaltalaisille yrityksille on pakko vauhdittaa eräiden avainsektorien yksityistämistä, muun muassa energian, vesihuollon, liikenteen ja tietoliikenteen."(Tuhokapitalismin nousu, s.301). Kuulostaako tutulta? Mistähän Esko Aho, Anne Berner ja kumppanit ovat oppinsa ammentaneet?

Valtioiden rooli läntisessä sfäärissä on hiljaa ja huomaamatta hämärtynyt juuri siksi jotta kyettäisiin kasvattamaan markkinoita. Pikkuhiljaa tuo rooli on kutistumassa globaalin taloudellisen eliitin vahtikoiraksi, jotta pystyttäisiin estämään globaalille tasa-arvolle(lue: globaaleille markkinoille) haitallisten ideologioiden leviäminen. Suomestakin pitäisi synnyttää yhteiskunta josta suomalainen identiteetti on kitketty pois, jotta lopulta syntyisi tuo demokratian ja globaalin tasa-arvon ihanne joka kykenisi integroitumaan entistäkin syvemmin globaaliin talouteen. Sillä kuten Bill Clintonkin aikoinaan totesi vaalikampanjansa aikana: "It ́s the economy, stupid", niin kysymys on todellakin puhtaasti taloudellinen.

Kansallisvaltiot ovat esteitä maailmanlaajuiselle taloudelliselle kasvulle ja globalisaation tavoittelemalle synteesille. Niinpä mikään ei ole epäpyhää silloin kun taistellaan päämörköä, kansallismielisyyttä vastaan. Mikäli pyrkimys aitoon itsenäisyyteen nostaa päätään jossain päin maailmaa, niin se on usein yhdistänyt mitä erilaisimman ideologisen taustan omaavia ihmisiä ja tahoja globalistien sotalipun alle.

Syy kaikkiin näihin epäpyhiin alliansseihin on siinäkin että liberaalit ideologiat ovat tehokas savuverho myös korporaatioiden pyrkimyksille. Ja toisaalta liberaalien strategiat onnistuessaan myös kasvattavat voittomarginaaleja. Ne laajentavat markkinoita, ja pääoman ja työvoiman liikkuvuuden myötä pienentävät tuotantokustannuksia. Mutta ehkä olennaisin ja ratkaisevin tekijä rajojen hämärtymisessä on kuitenkin ollut siirtyminen reaalitaloudesta virtuaaliseen finanssitalouteen. Toisin sanoen työläisen kätten työ ei enää tuo kaivattua lisäarvoa, sen synnyttää lainoitus. Suomeksi sanottuna koronkiskonta. Siten monet valtiot on saatu sidottua velkataakkaan josta ne eivät koskaan kykene selviytymään. Kreikka on vain yksi esimerkki siitä. On turha kuvitella etteikö Suomi voisi päätyä samaan jamaan.

Paljon puhutaan Suomen talouden ongelmista ja pohditaan erilaisia selviytymismekanismeja mutta harvoin, jos koskaan, näkee missään käsiteltävän itse perusongelmaa, taloudellisen itsenäisyyden puutetta. Suomen liikkumavara taloudellisissa kysymyksissä on pieni ja meistä onkin tullut monen muun valtion tavoin pelkkä ajopuu maailmanmarkkinoilla. Ja virta tuntuu olevan niin vahva että harvempi edes uskaltaa ajatella rannalle luovimista.

Tässä tarvittaisiinkin nyt sitä kuuluisaa talvisodan henkeä niiden keskuudessa jotka päättävät Suomen tulevaisuudesta. Sitä talvisodan henkeä ja aitoa kansallista heräämistä joka vie rohkeisiin ja maallemme tulevaisuuden lupaaviin päätöksiin, ja ennenkaikkea taloudelliseen itsenäisyyteen. Sillä muutoin taloutemme pyörii kehää päättäjiemme taistellessa tuulimyllyjä vastaan, ja lisäksi paljon oleellisempaa on se että ei voi olla itsenäisyyttä ilman taloudellista riippumattomuutta.

Mielestäni on jokseenkin valheellista väittää tämänpäivän Suomen olevan itsenäinen, sillä samalla kun Suomen itsenäisyyden satavuotispäivä lähestyy, niin itsenäisyytemme kapenee koko ajan pelottavaa vauhtia. En väitä että mitään täydellistä itsenäisyyttä edes olisi olemassa. Mutta säilyttääksemme kansallisen identiteettimme, tarvitsisimme huomattavasti enemmän liikkumavaraa. Liikkumavara olisikin sopivan pyöreä ja kätevä eufemismi käsitteelle "itsenäisyys". Sehän on sana joka varmaan maistuu jo vähän väljähtäneeltä joittenkin suissa? 

Ainoa tie tästä eteenpäin on globalismin hylkääminen ja paluu suurempaan kansalliseen itsemääräämisoikeuteen, jotta niiden jotka maksoivat aikoinaan niin kovin kalliin hinnan Suomea puolustaessaan ei tarvitsisi jälleen kerran kääntyä haudoissaan. Sillä historia ei ole päättynyt.


Kirjoitus on päivitetty versio itsenäisyyden juhlavuotena, 7. 5. 2017, OikeaMediassa julkaistusta artikkelista.

Kommentit

Suositut tekstit